Koloratiivirakenteet

[Repe]

Sattumalta löysin kielikellosta jutun eräästä rakenteesta joka on monasti askarruttanut mieltäni...sitä kutsutaan koloratiivirakenteeksi!!! esim.
ajaa körötellä, jne. elää retostaa, elää kituuttaa...

Koloratiivirakenteista: mennä jolkutti vai meni jolkutti?
Kielen vivahteita ilmaistaan useasti kuvailevilla sanoilla. Tehokas tyylikeino on asiallisen ja kuvailevan teonsanan yhdistäminen pariksi tähän tapaan: mennä jolkutti, nauroi kikersi, istui jökötti. Tämä on ns. koloratiivirakenne.

Ahti Rytkönen määritteli 30-luvulla koloratiivikonstruktion: ”Eräs suomen kielen luonteenomaisimpia konstruktiotapoja on toiminnan tai olemisen laatua tai tapaa ilmaisevan taipuvaisen finiittiverbin liittäminen ensimmäisen infinitiivin lyhyempään muotoon, esim. Jeesus synnit anteeksi antaaj jaurauttaa.”

Näin siis Ahti Rytkönen, hiljattain kuollut tutkijaveteraani. Hän nimitti kyseistä rakennetta koloratiiviseksi, koska se luo väriä, värittää ilmaisua. Joskus tämän rakenteen vierasperäistä nimeä on yritetty suomentaa ”sävytysrakenteeksi” (Jouko Vesikansa).

Koloratiivirakenne jakautuu kahteen päätyyppiin sen mukaan, taipuuko pääverbi: mennä jolkutti ja meni jolkutti. Harvinaisia ovat tyypit jolkutti mennä ja jolkutti meni, samoin tapaukset, joissa rakenteen teonsanat irtoavat toisistaan (esim. meni häntä koipien välissä jolkutti).

Koloratiivirakenteiden käyttö on vahvasti sidoksissa puhetilanteeseen. Asiatekstiä enemmän niitä viljellään kaunokirjallisuudessa. Kirjailija tuntee ilmaisutavan kansankielestä ja käyttää sitä kansanomaisena tyylikeinona. Esimerkkejä:

Lyyli itkeä hytisteli (Eeva Joenpelto).

Mooses nauraa käkätteli tikahtuakseen (Veikko Huovinen).

Yrjölän äijä puhua lässytti isäntämiehen puheitaan (F. E. Sillanpää).

Näin ilmaukset siis kuvaavat ihmisen puhumista tai muuta ääntelyä ja ovat kaikki tyyppiä, jossa pääverbi ei taivu. Tämä tyyppi, siis mennä jolkutti, onkin kaunokirjallisuudessa selvästi yleisempi kuin tyyppi, jonka kumpikin teonsana taipuu. Tuntuu yllättävältä, että kirjailijan murrepohjalla ei ole vaikutusta rakennetyypin valintaan. Nähtävästi kirjallinen perinne tukee nimenomaan tyyppiä mennä jolkutti. Esimerkiksi Joel Lehtosen tekstien koloratiivirakenteista on mennä jolkutti -tyyppiä n. 63 %, Pentti Haanpään n. 85 % ja F. E. Sillanpään peräti 87 %. Outoa kyllä, Sillanpää on poikennut tässä hämeenkyröläisestä mallista. Hämeenkyrön murteessahan on vanhastaan käytetty vain sellaista koloratiivirakennetta, jonka kumpikin teonsana taipuu. Tästä Hämeenkyrön murresanaston kerääjä Ilmari Kohtamäki mainitsee 1930-luvulta mm. seuraavia esimerkkejä: nauroi kihisi, meni kammerteli, käveli liuhto, oksensi kyäkki, puhui honotti. Kuten sanottu, teonsanat voivat myös erota toisistaan; esimerkki Hämeenkyröstä:

Katto Heinosen akkaa kuinka vetee suurta säkkiä jurraa.

Savolaissyntyisen Joel Lehtosen tuotannosta on laskettu koloratiivirakenteita runsaat kaksi ja puoli sataa.

Anto tulla pohistoa kovaa vauhtia.

Istua mökötti siinä sanatonna piippuaan poltellen.

Entäs se potatinpano? Makaat vaan köhnöttelet?

Melkein puolet Lehtosen koloratiivirakenteista havainnollistaa jotakin liikkumistapaa; hiukan vähemmän on ääntelyä, äänenkäyttöä kuvaavia ilmauksia. Lehtosen rakenteissa esiintyy lähes sata asiallista teonsanaa, useimmiten nauraa, juosta, istua, kävellä, kulkea, tulla ja laulaa.

Jos koloratiivirakennetta pidetään erityisen kansanomaisena ilmaisutapana, Lehtonen on tältä osin kansanomaisempi kuin kansa itse. Toisin sanoen hän suosii tietoisesti tätä tyylikeinoa.

Kaikissa murteissamme on koloratiivirakenteita kyllä viljelty ja hyvinkin monenlaisissa yhteyksissä. Teonsanaparilla on kuvattu esimerkiksi erilaista tekemistä tai sanomista:

Sitä kymmeniä hehtoja kylyveer räekästiin aeka talossa. (Nurmes)

Piehhäv varas, se pia aikoo lyyvväm mutasoo. (Heinävesi)

Siitä alako niin noittuut telekuta” (= kirota kovasti). (Kiihtelysvaara)

Se pruukas laulaa kovaa kus se kutoo hutkii. (Kurikka)

Siltä lensi kirpos, kärestä se vikate. (Pirkkala)

Koloratiivirakenteiden käyttö on murteissamme hyvin vanhaa perua. Samaan tapaan, ehkäpä suomalaisia enemmänkin, ovat tehostaneet puhettaan esimerkiksi karjalaiset ja vepsäläiset.

Koloratiivirakenteista on ollut vallalla se käsitys, että tyyppi mennä jolkutti on ensisijaisesti itämurteinen ja meni jolkutti länsimurteinen. Karkeasti ottaen asia onkin näin, mutta tässä kahtiajaossa prosenttierot jäävät pieniksi. Suurehkossa nauhoiteaineistossa näyttäisi olevan mennä jolkutti -tyyppiä länsimurteista 41 ja itämurteista 59 %. Tyyppiä meni jolkutti taas on länsimurteista 53 ja itämurteista 47 %. Tällaiset luvut ovat kuitenkin vain suuntaa antavia.

Joka tapauksessa olisi erehdys luulla, että ns. kansanihmisen puheessa vilisee koloratiivirakenteita lähes joka virkkeessä. Yhtäjaksoisessa nauhoitetunnissa niitä ei tavallisesti esiinny kahta enempää. Pohjoissavolaiset Vieremä ja Nilsiä yltävät toistasataa pitäjää käsittävässä otannassa neljään esiintymään, samoin Kymenlaakson Vehkalahti. Voisiko tästä päätellä, että vanhan kansan ihmiset värittivät puhettaan harkiten ja säästeliäästi? Toisaalta yksilölliset erot ovat suuret, ja toisaalta puheenaiheet vaikuttavat tällaisten tehokeinojen viljelyyn.

Koska kuvailevista sanoista useat jäljittelevät ääntä, on ilman muuta selvää, että niillä voidaan kuvata esimerkiksi ihmisen puheen, huudon tai vaikkapa itkun laatua, samoin eläinten ääntelyä. Yhtä luonnollista on erilaisen liikkumisen tai tekemisen kuvailu, silloin kun toimintaan liittyy jotakin ääntä. Toiset sanat taas ovat ”äänettömiä”, vain näköaistiin vetoavia, esimerkiksi vie retuuttaa, kävellä vemppaisee, mennä pongittiin. Useimmiten deskriptiiviset sanat kuvailevat aktiivista toimintaa joko kuulo- tai näköaistiin vedoten.

Erikseen on syytä huomata, että on myös runsaasti sanoja, jotka kuvailevat liikkumattomuutta, paikoillaan oloa tai ylimalkaan olemista tai elämistä. Suomalainen istua kököttää, maata kellottaa, olla mollottaa ja vaikkapa elää köhjöttää. Näissä ilmauksissa ei ole kysymys äänen jäljittelystä, vaan sanat visuaalistavat tavallaan asentoa, mutta enemmänkin passiivisuutta, olotilan muuttumattomuutta, ihmisen saamattomuutta tai alistuneisuutta. Sävy on selvästikin kielteinen.

Aina ei deskriptiivisen sanan merkitys ole kovinkaan selvä, se on vain viitteellinen. Ehkä tästä johtuu koloratiivirakenteen muoto: pelkkä kuvaileva sana ei riittäisi ilmaisemaan koko ajatusta. Kun sanomme: ”Siinä se elää töllöttää”, teonsana elää ilmaisee sen yksinkertaisen asian, että joku on elossa, jatkaa elämäänsä. Töllöttää taas visuaalistaa elämäntapaa, viittaa vaikkapa siihen, että tämä eläjä ei juuri muuta tee kuin katsoo telkkaria.